Aika ajoin jokin ideologia saa niin vahvan aseman, että siihen aletaan suhtautua tosiasiana. Tällaisen hegemonian syntyessä kilpailevat aatteet vastaavasti heikkenevät. Ne alkavat tuntua epärealistisilta ja naiiveilta vaihtoehdoilta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yksittäisen puolueen salajuonesta, vaan laajasti yhteiskunnan läpäisevästä virtauksesta. Mukaan tempautuu poliitikkoja, virkamiehiä, toimittajia ja tutkijoita läpi puoluekentän.
1990-luvun alussa uusliberalistinen ajattelu valtasi Suomessa hegemonian. Sen perusteesejä on toiminnan arviointi talouden näkökulmasta, markkinoiden vapaus ja yksilöllisen vastuun korostaminen. Suomea alettiin reivata johdonmukaisesti uusliberalistiseen suuntaan. Vielä paria vuotta aikaisemmin edistyksen iskusanoina olleet hyvinvointivaltio, tuloerojen tasaaminen ja maksuton koulutus kuulostivat äkkiä hassun vanhanaikaisilta. Muutamassa vuodessa Suomesta tehtiin paitsi rikas, myös huomattavan kilpailukykyinen ja sijoittajaystävällinen maa. Suurten yritysten ja pääomatulojen verotusta laskettiin merkittävästi.
Samaan aikaan useat inhimillisen kehityksen mittarit painuivat miinukselle. Tulo- ja terveyserot alkoivat kasvaa pitkän päinvastaisen kehityksen jälkeen. Tähän vaikuttivat ainakin tasaverotuksen vahvistuminen, sosiaaliturvan erilaiset heikennykset sekä julkisten palvelujen maksukorotukset – kaikki puhdasverisiä uusliberalistisia uudistuksia.
Parin viime vuoden aikana on kuitenkin näkynyt merkkejä siitä, että tuuli olisi jälleen kääntymässä. Uusliberaalin kehityksen inhimillisistä kustannuksista käydään nyt keskustelua aivan eri vakavuudella kuin vielä hetki sitten. Keskeisiä uusliberalismin dogmeja haastetaan monelta suunnalta: ympäristöjärjestöt eivät niele talouskasvua mihin hintaan hyvänsä, vasemmiston vaatimus sosiaalisesta tasa-arvosta on saanut uutta pontta, perussuomalaisten menestys kertoo kasvavasta epäluulosta eliitin linjauksia kohtaan ja kirkko arvostelee yhteiskunnan rakentamista rahan ehdoilla.
Eduskunnassa on parhaillaan käsittelyssä uudistus, jossa työttömien karenssibyrokratiaa helpotetaan. Muutos ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin päinvastainen viime vuosien kehitykselle. Yhdessä työttömyyspäivärahan tasokorotuksen kanssa se viittaa siihen, että trendi on vaihtumassa työttömyydestä rankaisemisen sijaan työhön kannustamiseen.
Erityisen kiinnostava on syksyn mittaan herännyt keskustelu suurten terveys- ja hoivayritysten moraalista. Ruotsalaisen lehdistön innostamana toimittajat intoutuivat meilläkin kysymään, miksi julkisilla varoilla tuetaan hoivasektorin palkkadumppausta ja siitä syntyvien voittojen hivuttamista ulkomaille verottajan nenän edestä. Eikö meiltä löydy myös julkista tuotantoa ja pk-yrityksiä, joilla hoivan kokonaiskustannukset saataisiin alemmaksi ja laatu parempaan valvontaan?
Hegemonialle on tyypillistä, että aikansa hallittuaan se alkaa heiketä. Seuraa murroskausi, jossa valtatyhjiö antaa tilaa mitä mielikuvituksellisemmille aatteille ja vaihtoehtojen etsinnälle, ennen kuin uusi hallitsija tukahduttaa ajatuskarnevaalin omiin itsestäänselvyyksiinsä.
Kuva: Rami Marjamäki